Pohdintaa briardin luonteesta
Jotten tyytyisi pelkkään yhdistyksen rotuesittelyyn sekä rotumääritelmään viittamaan, yritän hahmotella omia ajatuksiani briardista, briardin luonteesta, sivuten ehkä hieman myös luonneominaisuuksien huomioimista kasvatustyössä. Briardin kaltaisen rodun kanssa on aina se huomioon otettava asia, että suuri osa koirista menee kotikoiriksi. Tahdoimme tai emme. Melko pienen prosentuaalisen osuuden kanssa harrastetaan, saatikka harrastetaan aktiivisemmin. Omasta näkökulmastani se on periaatteessa harmi, koska itse haluaisin edelleen nähdä briardin käyttökoirana - tai vähintäänkin sen käyttöominaisuuksia, käyttöön sopivaa luonnetta vaalittavan (en minä itsekään kovin aktiiviseksi kisaajaksi voi itseäni luonnehtia, vaikka kentillä ja metsissä koirieni kanssa viihdynkin ja aina uudelleen huomaan, että se on se, mistä nautin; joka tapauksessa toimiva briard on aina jotain yhtä sykähdyttävää).
Toisaalta en näe pahana sitäkään, että briardi on kiva ja helppo kotikoira - edes siitä vinkkelistä tarkasteltuna, että se tarkoittaa tietyistä, itselleni tärkeistä ominaisuuksista tarkoituksella tai tarkoituksetta tinkimistä. Näihin ominaisuuksiin voisi ehkä lukea taistelutahdon, saalisvietin, toiminnanhalun, toimintakyvyn (rohkeus), ehkä osittain myös kovuuden (vaikkakin tietynlainen pehmeys briardille paimenkoirana onkin tyypillistä). Muitakin oleellisia käyttökoiran tai harrastuskoiran, tai mitä käsitettä tässä yhteydessä halutaankin käyttää, luonneominaisuuksia luonnollisesti on, mutta nuo lienevät niitä, jotka joissain tapauksissa aiheuttavat ristiriitaa kivan ja helpon kotikoiran ja harrastuskoiran välillä - tai joista ainakin voidaan tinkiä pelkkää kotikoiraa tai näyttelykoiraa haluttaessa. Saatikka sitten siitä vinkkelista, josta itse asian näen. Eli että ominaisuuksiltaan hyvä harrastuskoira on myös hyvä kotikoira. Ne eivät missään tapauksessa ole toisiaan poissulkevia asioita, päin vastoin.
Eli juuri kun olen todennut yhtä, totean toista... Myönnettäköön tähän väliin, että toki näyttää siltä, että pentueissa, joissa voimakkaammin on lähdetty hakemaan harrastusominaisuuksia - tai ylipäätään yhdistetty koiria, joilta kyseisiä ominaisuuksia löytyy - myös ongelmia ja kodinvaihtajia näyttää syntyvän. Joko johtuen esimerkiksi siitä, että yhdistelmään tulee joltain suunnalta arkuutta ja se mahdollisesti yhdistyneenä muihin pentueessa oleviin ominaisuuksiin aiheuttaa ongelmia (ehkä enemmän kuin pentueessa, jossa nämä muut, periaatteessa toivottavat ominaisuudet, eivät ole niin vahvoina?) tai vaihtoehtoisesti ihan siksi, että periaatteessa kivanluonteisen koiran vietit, toiminnanhalu ja muu kohdistuvat epätoivottuihin asioihin (puutteellisesta auktoriteetista, puutteellisista muista toiminnanpurkumahdollisuuksista tai jostain muusta johtuen?). Joten ehkä näitä ominaisuuksia välttämällä vältetään myös niitä kasvattajalle nuorukaisina palautuvia yksilöitä. Toki, jos haluaa pyrkiä, sanotaanko tässä nyt vaikka vietikkäämpään luonteeseen, olisi oltava valmis panostamaan ehkä enemmän myös sopivien kotien löytämiseen.
Nämä lähinnä pohjustuksena sille, että minusta on ihan hyvä, että rodun parissa on eri asioita painottavia kasvattajia ja harrastajia. Ei minulta ole pois, jos joku muu painottaa eri asioita kuin itse painotan. Päin vastoin: se osaltaan suojannee myös rodun monimuotoisuutta ja geenipoolia - ja kyllä minä ihailen muiden kasvattamia hienoja koiria, oli se hienous sitten millä saralla tahansa (kaikki ominaisuudet kun harvoin samasta koirasta löytyvät). Ainahan ne kuitenkin yhtä rakkaita ovat itsellenikin, oli luonne millainen tahansa. Toki toivon, että kanssani suhteellisen samoja asioitakin painottavia löytyisi, muuten on entistäkin vaikeampi löytää omannäköistä jalostusmateriaalia. Toisaalta pohjustuksena myös sille, että itsekään en pysty käyttämään kasvatustyössä (siinä toistaiseksi onneksikin kovin pienilukuisessa) kaikilta ominaisuuksiltaan itseäni täydellisesti miellyttäviä koiria. Ihan vain siksi, että sellaisia ei juurikaan ole. Ei minulla, eikä juuri rodun parissa kokonaisuudessakaan. Se täydellisen koiran utopia. Kasvatustyössä on tunnetusti aina pakko tehdä niitä myönnytyksiä ja valintoja - ja esimerkiksi uroksen valinnassa katsottava narttua kokonaisuutena, luonteenkin osalta paitsi koiran itsensä myös suvun ominaisuuksia.
Millainen sitten olisi se ihannebriard (tässä yhteydessä lähinnä luonteeltaan)? Oma ihannebriardini lienee ennen kaikkea luoksepäästävä (vaikkakin hyväksyn pienen pidättyväisyydenkin, mikäli se todella on pidättyväisyyttä, eikä arkuutta), toiminnanhaluinen ja -kykyinen sekä varsin suuren taistelutahdon ja saalisvietin (eri kuin riistavietti) omaava. Hyvähermoinen koira, joka osaa rauhoittua, kun on rauhoittumisen aika - harrastusten yhteydessä toki ihanteellista olisi, että hermoja löytyisi vieläpä niin paljon, että riittävät käsittelemään myös kaiken koirasta löytyvän vietin. Miellyttämishaluinen, ahne koira, joka ei ole ylettömän pehmeä ja jolta löytyy myös itsevarmuutta, eikä sen tarvitse turhaan hötkyillä.
Ainakaan arkuus ei kuulu briardin ihanneluonteeseen (johan sen toteaa rotumääritelmäkin, että arkuus ja pehmeys ovat virheitä). Vaikutuksen tekee tietynlainen itsevarmuus ja iloluonteisuus yhdistyneenä briardin lempeään kainalossakin viihtyvään luonteeseen.
Vaikkakin olen jossain määrin skeptinen sen suhteen, mitä luonnetesti kertoo koirasta, niin ensimmäisen oman briardini luonnetestitulos lienee aika lähellä sitä, minkä näen ihanteellisena luonteena:
Toimintakyky +2 suuri
Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3 kohtuullinen, hillitty
Taistelutahto +1 erittäin suuri
Hermorakenne +1 suhteellisen rauhallinen
Temperamentti +1 erittäin vilkas
Kovuus +3 kohtuullisen kova
Luoksepäästävyys +2a erittäin hyväntahtoinen, erittäin luoksepäästävä, avoin
Laukausvarma
Kyseinen koira on toki testattu vanhojen sääntöjen aikaan ja nykyisillä säännöillä pisteet olisivat jossain määrin erilaiset (vrt. luoksepäästävyyden +2a nykyinen +3 (mielistelevyyttä kun ei kyseisestä koirasta löytynyt pisaraakaan, joten sinnekään puolelle tuskin voisi mennä), hermorakenteen +1 joko +1 tai mahdollisesti +2 (vanha määritelmä +1:llehän oli suhteellisen rauhallinen (hermostunein pyrkimyksin), kun nykyään +1 on hieman rauhaton ja +2 suhteellisen rauhallinen - ja loppupisteet sitä myöten jotain muuta, mutta loppupisteillähän ei sinällään merkitystä ole, joten se lienee epäoleellista).
Eli toimintakykyä, kyllä. Toimintakykyhän on pitkälle samaa kuin rohkeus (rohkeus/kyky toimia, rohkeus/kyky tehdä ratkaisuja - myös itsenäisesti - erilaisissa koiralle uusissa tilanteissa) ja jo perinteikkäästihän briard on "sage-hardi", "viisas-rohkea" (paremman käännöksen puutteessa). Terävyys, sitä en ylenmäärin kaipaa koiraan. Mitä itsevarmempi koira, sen suuremman määrän terävyttä se pystyy toki ongelmitta hallitsemaan, mutta terävyys ei ole niitä ominaisuuksia, joita itse isommalti kaipaan koiraan. Puolustushalu, sitä saa olla, kunhan on hallittua. Taistelutahto, omasta näkökulmasta mitä suurempi, sen parempi (vaikka luonnetesti pisteyttääkin erittäin suuren +1 ja suuren +3). Hermorakenne ok, nykysäännöillä voisi ihannetapauksessa toivoa +2:kin hermoista. Temperamentti, plussan puolella ollessaan lienee ok (luonnetestin mittaama temperamentti kuitenkin hiukan eri asia kuin mitä temperamentillä yleensä käsitetään - normaalikielen temperamentistä todettakoon, että itse olen perinteisesti tykännyt vilkkaista koirista, mutta vuosien myötä oppinut arvostamaan myös rauhallisempia koiria, kunhan muita tekemiseen vaadittavia ominaisuuksia löytyy; toisena aspektina, vaikkakin nyt mennään jo osin rakenteenkin puolelle, briardin tulee jo rotumääritelmän mukaan olla eloisasti ja vilkkaasti liikkuva, kömpelyyden ollessa virhe). Kovuus, kohtuullisen kova koira sopii omaan käteeni paremmin kuin pehmeä, mutta pieni pehmeyskään ei paimenkoiralla tosiaan liene epätyypillistä tai edes epätoivottavaa. Luoksepäästävyys, periaatteessa mielestäni mitä luoksepäästävämpi sen parempi, mutta tässäkin olen oppinut arvostamaan myös hiukan pidättyväisempiä koiria (kunhan se ei tosiaan ole arkuutta). Luonnollisesti laukausvarmuus.
Kyllähän sellainen käyttötykki briardin karvoissa olisi kiva ;p. Kieli poskessa sanottuna eli itse mietin usein sitä, vastaako oma käsitykseni ihanneluonteesta briardin ihanneluonnetta historian, alkuperäisen käyttötarkoituksen ja rotumääritelmän valossa? Ei ole tarkoitus, että kaikista roduista muokataan malimaisia käyttötykkejä (jos ei "kultaisanoutajiakaan"). Sen yritän aina pitää mielessä omista ihanteistani huolimatta. Kultainen keskitie ja ominaisuuksiltaan tasapainoinen koira lienee tässäkin ihan hyvä vaihtoehto. Siitä huolimatta itse olen tuon ensimmäisen briardini myötä ihastunut rotuun ja sen luonteeseen ja vasta myöhemmin oppinut, että tuo ei välttämättä olekaan mikään keskivertokuvaus briardin lunteesta. Se on kuitenkin pitkälti se, mihin suuntaan ainakin jossain määrin toivoisin omassa kasvatustyössäni pääseväni. Etenkin kun tiedän, että sellaisiakin briardeja on löytynyt ja löytyy edelleen. Melko harvassa ne ovat (vaikkakin muutoin toinen toistaan ihastuttavampia briardeja tuleekin vastaan), mutta sitä suuremmalla syyllä katson, että kyseisiä ominaisuuksia olisi syytä vaalia.
Kun ihanneluonteen kuvaus edellämainituin kriteerein sopisi aika monen rodun ihanneluonteeseen, niin mikä sitten tekee briardista briardin? Toki ainakin se pieni haasteellisuus (ts. jonkinasteinen vartiointitaipumus), jonka vartioivan paimenkoiran työ on tuonut tullessaan erottanee briardin osaltaan joistain muista puhtaasti paimentavista paimenkoiraroduista. Mutta mikä se on se jokin, jonka olemassaolon tietää, mutta jota ainakaan minä en osaa määritellä? Tietty vallattomuus? Inhimillisyys? Briardmaisuus?
|
|
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti